Miten tässä näin kävi?

Hiljaiselon tämän blogin suhteen rikkokoon nyt sitten tämä kirjoitus, joka tulee tällä kertaa vähän henkilökohtaisemmasta näkökulmasta.

Perheen kanssa vietimme vajaat kolme vuotta Saksassa, joka joistain lähteistä poiketen ei ole ollenkaan p***a maa. Lopetin tai laitoin hyllylle, miten nyt vaan, reilut 10 vuotta kestäneen salibandyerotuomariurani ja keskityin työ- ja perhe-elämään. Tarkemmin omasta tuomaroinnistani olenkin jo aiemmin vähän summaillut tässä blogissa. Oikeastaan olin täysin ja lopen kyllästynyt koko lajiin, monestakin syystä. Otteluiden henki ei ollut mielestäni hyvä, lajiin oli alkanut pesiytyä politikointia ja monia asioita tehtiin liian tosissaan. Tuon kolmen vuoden aikana kävin katsomassa yhden salibandyottelun Suomessa ja muutaman ns. salibandyottelun eteläisessä Saksassa. Väliin jäivät MM-kisat ja niiden finaalit kuin myös kaikenlainen salibandyn seuraaminen.

Kun keväällä 2013 paluu Suomeen alkoi olla entistä ajankohtaisempi, palautui mieleen myös salibandy ja ennen kaikkea tuomarointi. Mietin kevään ja kesän omaa intoani ja lopulta tulin siihen tulokseen etten ainakaan mitään häviä, mikäli erotuomarikurssille syksyllä menen. Otin yhteyttä Tapparan-mies Jani Mäckliniin (Sisä-Suomen erotuomarialuevastaava) ja Jani näytti ajatukselle vihreätä valoa eikä minun täytynyt lähteä liikkeelle edes aloittavien erotuomareiden kurssilta, vaikka sääntöjen ja pykälien mukaan toki näin olisi pitänyt tehdä.

Elokuisena iltana armon vuonna 2013 kävelin koulutustilaan muiden dinosaurusten (kuten Pekka "Volvo" Markkanen) kanssa ajatuksena suorittaa kurssi ja viheltää kauden aikana muutama satunnainen aladivariturnausottelu. Ilmaan mitään valmistautumista tai sääntöjen kertausta sääntökoe meni kerrasta läpi ja muutenkin tuli hyvä fiilis nähdä vanhoja tuttuja. Mikään ei ollut näiltä osin muuttunut.

Tilaisuuden päätteeksi alueen koulutusvastaava Pasi Nurmi tarttui vielä hihasta ja kysyi haluani toimia mentorina alueen lupaaville tuomarinaluille ja opastaa heitä kohti parempaa tuomarointia sopivien otteluiden myötä. Toimisin siis parina heille sopivan haastavissa peleissä. Näin heti tilaisuuteni tulleen, pääsisin välttämään ne sunnuntaiaamun M6D-ottelut! Ja vielä ilman mitään lisävelvoitteita! Tähän täkyyn oli pakko tarttua. Tuomarointia motivoituneiden, lupaavien naisten ja miesten kanssa sopivan haastavissa peleissä.

Kausi alkoi jo elokuussa C1-poikien karsintaturnauspeleillä. Olipa vauhdikasta menoa miehelle, joka ei ollut edes nähnyt salibandyä kolmeen vuoteen! Vaikka viimeisin peli ennen näitä syksyn ensimmäisiä matseja oli M1D-ottelu, niin se oli kyllä vain kaukainen muisto vuodelta 2010. Jännitys oli ennen pelejä ehkä kovempi kuin ikinä tuomariuralla. Vauhti peleissä oli kovaa ja allekirjoittanut oli kohtuullisen jäykkänä ensimmäiset 10 minuuttia. Mutta sieltä se homma sitten tuli, selkärangasta.

Pitkin syksyä tuli vedettyä huippukollegoiden kanssa lähinnä turnausmuotoisia pelejä, väliin mahtui vain yksi yksittäinen ottelu C1-poikia. Totuuden nimissä täytyy sanoa, että se oli siinä vaiheessa syksyä aivan maksimitaso, millä pystyin viheltämään.

Kaikki muuttui tammikuussa. Asetteluissa luki:

Enpä olisi arvannut millaisia seurauksia tällä ottelulla tulisi oleman. Parina huippulupaava ja rauhallinen Rosnellin Jarno ja Koskisen Janne lupautuneena tulla paikalle valvomaan ottelua tarkkailemaan Jarnoa. Ja tietty siinä ohessa allekirjoittanutta. Vastakkain TSM:n kaksi huippujoukkuetta osin liigavahvistuksilla ja vedettiin Jarnon kanssa kieltämättä todella hyvä matsi. Samaa mieltä oli myös otteluvalvoja Koskinen.

Tämän ottelun jälkeen alueen erotuomaripäättäjät ja -asettelijat alkoivat asettelemaan minulle enenevässä määrin kovempia, yksittäisiä otteluita turnausmuotoisten alasarjaotteluiden sijaan. Sekaan mahtui niin C1-poikia kuin TSM-pelejä. Ja pääosin homma sujui koska kentällä oli aina mukana loistava, motivoitunut ja lupaava pari.

Normaalisti alue-erotuomarin kausi päättyy maaliskuulla, kun viimeisetkin alasarjojen turnaukset on saatu kahlattua läpi. Hämmästykseni olikin kohtuullisen kokoinen, kun asetteluihin paukahti maaliskuun puoliväliin TSM-puolivälieräottelu Koovee-JoKa, parina ei enää niin lupaava vaan kykynsä jo todistanut Tuomo Timonen.

"Mitähän tässäkin tapahtuu?", miettii tuomari. Kuva (C) Esa Takalo

Tuomon kanssa olemme tunteneet toisemme kohta kahden vuosikymmenen ajan, mutta kentällä olemme heiluneet ennen tätä kevättä vain muutaman kerran vuosia sitten. Hengissä selvittiin. Tai oikeastaan meni ihan hyvinkin. Ja meni varmaan muidenkin mielestä hyvin, sillä tätä ottelua seurasi asettelulistassa ensin TSM-karsintapeli Classic-Tiikerit ja sen perään sitten kirsikkana TSM-välieräottelu Koovee-KaPa-65. Niin unohtamatta M2D-nousukarsintaottelua. Alkoi jo tällaista jäähdyttelevää tuomaria huimata, kun kausi vain jatkui...

Ja tästä tilanteesta sitten Classic-Tiikerit ottelussa tuli rankkari. Kuva (C) Esa Takalo

Ennen Koovee-Kapa-65 ottelua tunnelma oli rento, mutta asiallinen. Oikealla päätuomari ja vasemmalla avustava.
Kuva (C) Esa Takalo

TSM-pelit ainakin vielä tällä kaudella aseteltiin alueellisesti. Tämä tarkoitti sitä, että Kooveen raivattua tiensä finaaleihin saakka, tuli meidän Sisä-Suomen alueelle aseteltavaksi 3 finaalia: ensimmäinen, kolmas ja mahdollinen viides ja viimeinen finaali. Vaikka TSM-playoffit olivatkin menneet mukavasti, niin oletuksena pidin että Naisten liigapelejä kauden tahkonneet alueemme tuomarit (Petri Suhonen, Teemu Rannikko ja Tuomo Timonen) hoitavat jo tämän kategorian pelit. Jotta tämän kauden osalta kaikki sattumat ja taivaan kappaleet olisivat olleet juuri niissä asennoissa kuin ne olivat, niin kuvaan astui mm. Yle. Erinäköisten sattumien ansiosta sekä naisten finaali että TSM-finaali olivat samana päivänä, peräkkäin. Ja koska Petri ja Teemu ovat tällä hetkellä parhaat naisten salibandypelejä viheltävät tuomarit tässä maassa niin heidän kunniana on palvella peliä finaaleissa. Joten paikat finaaleihin numerot 3 ja 5 aukenivat kuin varkain allekirjoittaneelle!

Näkymä, jota en edes kuvitellut näkeväni kauden alussa!

Ennen kuin mennään finaaleihin on syytä palata alkuun. Ennen kautta tavoitteita ei ollut tuomaroinnille. Piti lähinnä omaa kuntoa ylläpitäen vihellellä silloin kun aikaa muulta elämältä liikenisi. Uskomattomien käänteiden, erilaisten valintojen, lukuisten sattumien ja tapahtumien olinkin tilanteessa, jossa aloitin valmistautumisen urani kovimpiin peleihin! Yht'äkkiä motivaatio tuomarointiin oli palannut täyteen kukkaansa, vanha(?) mies oli intoa täynnä valmiina vastaamaan haasteeseen! Mikä fiilis!

Kuten yllä tuli kerrottua, niin ensimmäisen finaalin palvelivat Petri ja Teemu. Ja korkealle riman sitten asettivatkin. Vaikkei ehkä jokainen tuomio jokaista hallilla ollutta täysin miellyttänytkään en voinut itse kuin ihailla sitä rutiinia ja tyyliä jolla herrat homman kotiin hoitivat. Tuli paineita. Mutta tuli myös lisää intoa. "Minäkin pystyn tuohon kun vain laitan kaiken likoon!".

Kolmas eli itselle ensimmäinen finaali pelattiin torstai-iltana 10.4.2014. En ole ikinä pitänyt arki-illan peleistä, sillä niihin keskittyminen on aina ollut jotenkin vaikeaa. Niin myös tälläkin kertaa, vaikka koitin tehdä valmistautumisen paremmin ja huolellisemmin kuin koskaan. Laitoin ns. toimiston kiinni ajoissa iltapäivällä, tankkasin vähän hiilihydraateja koneeseen ja otin pienet torkut. Ykköset niskaan ja kohti hallia. Olo oli silti vähän nuutunut. Alkulämmön jälkeen tuomarikamat niskaan, alkurutiinit ja peli käyntiin.

Pallon sentään näin menevän maaliin. Kuva (C) Esa Takalo

Vaikka matsi ehkä kohtuullisesti menikin, ei itselle jäänyt ottelusta kovin hyvä fiilis. Jotenkin meno oli tukkoista ja unista. Ja ainakin toisen joukkueen valmennusporras oli tämän havaitsevinaan. Näin ei tietenkään ikinä saisi käydä. Tämän tason peleihin pitäisi pystyä tulemaan äärimmäisen hyvin valmistautuneena, tarkkana ja skarppina. Mutta aina se vain ei onnistu ja tästä viisastuneena päätin valmistautua seuraavaan otteluun eli mahdolliseen viidenteen ja ratkaisevaan finaaliin vähän eri tavalla.

Koovee tasoitti puntit Porvoossa neljännen finaalin jatkoaikavoitolla, joten edessä oli mestaruuden ratkaiseva Game 5. Aikaa valmistautua alle vuorokausi. Onneksi peli oli sunnuntaina, joten koko päivän pystyi omistamaan vain tuolle pelille ilman häiritseviä tekijöitä.

Aamu alkoi tuhdilla brunssilla hyvin ja pitkään levätyn yön jäljiltä. Vaimoa kädestä ja kohti puutarhamessuja Pirkkahalliinja tämän jälkeen pieni välipalalounas. Kahvia. Seuraavaksi katsomaan naisten finaalia kollega Timosen kanssa. Kahvia. Ja hallilta toiselle eli Spiral-saleille. Kahvia. Ajoissa paikalla, tarinan iskemistä molempien joukkueiden valmennuksen kanssa, menneiden pikaista läpikäyntiä ja hyvän pelin toivotukset tasapuolisesti molemmille joukkueille. Lenkkivarusteet päälle ja ulos ottamaan hikeä pintaan. Olin hereillä. Erittäin hereillä. Ja erittäin latautunut. Kaikki oli valmista, peli alkakoon.

Päivän palkinnot - pokaali ja erotuomarimitalit. Kuva (C) Esa Takalo

Päätimme kollega Timosen kanssa jättää kaikki kentälle, mitään ei tarvinnut enää säästellä sillä kyseessä oli kauden viimeinen pelimme (tai no, ei ehkä sitten kuitenkaan ihan mutta tästä lisää tuonnempana). Vetää kauden paras peli kauden tärkeimmällä hetkellä. Yleisö, valmentajat, seurojen muu henkilöstö, salibandy lajina ja ennen kaikkea pelaajat ansaitsevat tässä vaiheessa kautta vain ja ainoastaan parasta. Halusimme antaa pelaajien pelata ja ratkaista mestaruus. Sovittelimme päällemme näkymättömyysviittaa.

Välillä se näkymättömyysviitta taisi vähän sieltä raottua, mutta pääosin se pysyi hyvin päällä. Pelaajat pelasivat ja kolmannessa erässä pääsimme jopa kohtuullisen hyvään flow-tilaan, jossa peli soljui sujuvasti eteenpäin kaikkien osapuolten keskittyessä omiin tehtäviinsä. Ja myös luottaen siihen, että jokainen osapuoli pitää huolta omasta ruudustansa.

Vaikka meiltä ehkä jotain jäi näkemättä, niin uskalsimme silti tehdä ne ratkaisut joita piti tehdä. Kaikki edellä kirjoitettu käy myös ilmi ottelun tilastoista. Rangaistuslaukaus tuli tuomita, koska maalintekotilanteessa puolustaja nosti mailaansa ja siten esti hyökkääjää pelaamasta palloa maaliin.

Allekirjoittaneen mielestä tässä tilantessa keltainen #74 esti korkealla mailalla mustaa pelaamasta maalia kohti tulevaa palloa. Kuva (C) Esa Takalo

Rangaistus annettiin kun se piti antaa, vaikka se kuinka tulikin jatkoajan lopulla ja antoi täten PSS:lle loistavan mahdollisuuden ratkaista mestaruus jo tuolloin. Ja toisaalta "paikkojäähy" jätettiin antamatta, koska siihen ei ollut syytä. Vapaalyönti riitti. Koovee kuitenkin taisteli tiensä vielä jatkoajalle.

Jatkoajalla tosiaan annoimme Koovee:lle vielä rangaistuksen (mailasta) kiinnipitämisestä, mutta mikään ei pelastanut ottelua menemästä rangaistuslaukauskilpailuun. Tämäkään ei ratkaissut peliä helpolla, vaan jokainen etukäteen ilmoitetusta kymmenestä pelaajasta sai suorituksensa tehdä. Meinasipa käydä jopa niin hauskasti, että teikkauksessa käytetty 2 euron kolikko ei suostunut kaatua kummallekaan puolelleen vaan oli jäädä kyljelleen. Niin tasainen ottelu oli.

Rangaistuslaukauskilpailu päättyi viimeisen laukaisija, PSS:n kapteenin suoritukseen joka johti maaliin ja PSS:n mestaruusjuhliin. Ja samalla Koovee:n pelaajien kyyneliin. Itse en ole pelaajana ikinä kokenut kumpaakaan noista tunteista, joten on mahdotonta tietää miltä pelaajista tuntuu. Voi vain kuvitella. Pitkä kausi takana ja se viimeisin kruunu tai sen saamatta jääminen on kiinni lopulta yhdestä laukauksesta!

Tämä oli meidän tuomareiden mielestä kiinnipitäminen vastustajan mailasta. Entä sinun mielestä?
Kuva (C) Esa Takalo

"Onnen kyyneleet, takin kaulukseen..." Kuva (C) Esa Takalo

Peli oli oman urani rankin fyysisesti, ehkä jopa henkisestikin. Hallissa oli kohtuullisen lämmin ja kostea ilma joka entisestään lisäsi kuormitusta. Aina puhutaan siitä, kuinka väsyneitä pelaajat ovat ja miten väsymys vaikuttaa suorituksiin. Mutta sama pätee toki myös tuomareihin. Vaikkemme kentällä joudukaan vaihdon aikana spurttaamaan täysillä toistuvasti pallon perään tai parempaa paikkaa hakemaan, niin jatkuvassa liikkeessä siellä askissa olemme. Ja me emme pääse vaihtoon.

Alkulämpöineen kaikkineen sykemittari kertoi armottomasti ottelutapahtuman aikana kuluneen lähes tarkalleen 2000kcal:ia. Tämä siis vastaa karkeasti keskivertoaikuisen koko päivän aikana kuluttamaa energiamäärää. Tai vastaavasti kahdesta BigMac-ateriasta saatavaa energiamäärää. Keskisykkeeni oli 136 ja maksimi käväisi 169:ssä. Kollegan matkamittari näytti matkaa tulleen reilusti yli 8 kilometriä ottelun aikana. Illalla tulin todistaneeksi myös vääräksi väitteen, että voimistelijat venyttelee. Minä venyttelin.

Myös näkymättömyysviittaa kantaneet palkittiin. Kuva (C) Esa Takalo

Kausi päättyi. Vai päättyikö sittenkään? Niin vielä tuolla hetkellä luulin kunnes puhelin soi pari päivää ottelun jälkeen. Ajatukset tuli kääntää kesäharjoittelusta vielä kerran takaisin tuomaroinnin syvimpään ytimeen, sillä pitkänä perjantaina eteen tulee vielä yksi koitos: B-poikien SM-pronssiottelu. Josko sitten sen jälkeen.

Mutta mitä tästä kaikesta sitten seurasi tai seuraa? Pitkään mietittyäni päätin lähteä vielä jäähdyttelemään muutamien alasarjavihellysten pariin mutta päädyin vetämään pisimmän kauteni tuomarina ikinä joka päättyi tyttöjen finaaleihin ja B-poikien pronssipeliin! Matka ja tarina oli melkoinen, onnekas ja ehkä vähän taidokaskin.

Eikä siinä vielä kaikki.

Sähköpostiin kolahti kauden päätyttyä meili. Lyhykäisyydessään meili piti sisällään kutsun naisten Salibandyliigan tuomariryhmään tutustujajäseneksi.

Kutsu kävi.

Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että tulevalla kaudella ei enää riitä jäähdyttelijän asenne vaan panostus tulevaan kauteen on käytännössä aloitettu jo kuukausi sitten heti kutsun saavuttua. Jotenkin epätodellinen tunne, että tie vie uudestaan kohti tuomaroinnin huipputasoa. Mutta sitäkin motivoituneempana uusia haasteita kohti.

No mitä tämä sitten tarkoittaa käytännössä seuraavien lähiviikkojen ajalle?

No tätä:

PS. Iso kiitos Esa Takalolle, joka ystävällisesti antoi luvan käyttää loistokkaita otoksiaan tämän tekstin ohessa!