Kävelin viime viikolla ulos paikallisesta marketista, jonka edustalla on pienoinen koppi. Tuossa kopissa myydään pääsääntöisesti kanaa, mutta tarjolla on toki myös perisaksalaiseen tapaan erilaisia makkaroita - sämpylällä tai ilman. Olen kävellyt tuon saman kopin ohi kymmeniä kertoja ja joka kerta grillatun kanan tuoksu osuu nenään houkuttelevasti, mutta tällä kertaa jokin oli toisin. Huomasin myyjän avaavan höyrykattilan kantta ja kurottavan pihtejään kohti melko tavallisen näköistä makkaraa. Tai kuten Matti Näsä sanoisi: "tasalaatuista B-luokan makkaraa".
Samalla hetkellä silmieni eteen avautui täysin kirkkaana maisema yli 20 vuoden takaa. Kaikkine väreineen, näkyineen ja tuoksuineen.
Kun höyrymakkaran tuoksu leijui nenääni grillatun kanan tuoksun yli ja välittömästi muistin Hakametsän jäähallin ravintolapalvelut jostain kaukaisuudesta. Joskus 80-luvulla Hakametsässä oli tasan kaksi myyntipistettä. Molemmissa päädyissä omansa. Siinä, missä nykyään sijaitsee vessat. Päädyn sisäänkäyntien välissä oli koko seinän mittainen myyntitiski, josta sai ostaa syötävää. Tiskin yläpuolella oli punaisella maalattu osa, johon oli kiinnitetty liitutaulun paloja, joihin sitten oli liidulla kirjoitettu myyntiartikkeli hintatietoineen.
Ruokalista ei ollut kovin pitkä, mutta sitäkin maittavampi. Höyrymakkara, lihapiirakka (nakilla tai nakeilla) ja vähän myöhemmin valikoimaan tuli myös muistaaksen jonkinlainen hampurilainen. Sekä makkarat että lihikset lämmitettiin höyrykeittimessä. Ja se sinappi. Se oli hyvää.
Jos oli oikein hyvä tuuri käynyt niin oli saanut kotoaan taskurahaa yhden makkaran verran. Ja joskus muistan menneeni peliin suoraan koulusta harrastuksen kautta jolloin taskurahaa oli annettu sitten oikein lihapiirakan ja nakkien verran. Ehkä tuosta johtuu se, että yhä edelleen suosikkipikaruokani on lihapiirakka kahdella nakilla.
Tuohon aikaan vietin aikaani jäähallilla vaatimattomasti sanottuna paljon. Käytännössä kävin katsomassa jokaisen Tapparan kotipelin, lähes kaikki A-junnupelit ja muutenkin molemmilla Hakametsän halleilla tuli pyörittyä paljon. Kauden aloitti Tampere-cup (aivan kuten yhä tänäkin päivänä) ja minun kohdallani se yleensä loppui runkosarjaan vaikka tamperelaisjoukkueet tuohon aikaan yleensä play-offeissa pelasivatkin. Tämä ihan siitä syystä, ettei rahoitusta oikein kotoa tahtonut hieman kalliimpiin play-off peleihin enää irrota.
Tuona aikana tuli kerättyä myös melkoinen läjä jääkiekkoja. Hakametsän hallin päätykatsomot oli muutettu seisomakatsomoista istumakatsomoiksi ja betoniin oli asennettu pitkät puiset penkit, joissa oli numeroidut paikat. Niinä kertoina kun ukko ei halunnut tai päässyt peliin pääsin hänen kausikortillaan juuri tuonne päätyyn. Ja kun innokas nuori mies oli paikalla aina vähintään tunti ennen pelin alkua, niin lämmittelyissä kaukalon päätylaidan yli verkkoon ammutut kiekot päätyivät yleensä taskuun. Silloin päätyverkko ulottui vapaana suoraan maahan saakka, alimpia katsomorivejä ei ollut vaan joutui hyppäämään katsomosta kaiteen yli jään tasolle ja kiipeämään jostain sitten takaisin katsomoon. Noiden kiekkojen ansiosta sen paremmin minun kuin veljienikään ei ole ikinä täytynyt jääkiekkoja kaupasta ostaa. Parhaimmillaan kiekkoja lojui meidän ulkovarastossa 3 muovikassillista!
Pelien jälkeen, erityisesti Tampere-cupissa, oli tietenkin sitten käytävä ruinaamassa mailoja pelaajilta. Niitä harvemmin sai, mutta sitten kun tuuri osui kohdalle niin ilo oli mitä suurin. Erityisesti on jäänyt mieleen Tapparan A-junnujen peli Kiekkoreipasta vastaan joskus 80-luvun puolessa välissä. Siis siihen aikaan kun Tapparalla oli jokseenkin ylivoimaiset A-juniorit. Peli päättyi 16-2 kotijoukkueelle ja vajaalukuisena paikalle saapunut lahteilaisjoukkue ei jaksanut olla edes kovin masentunut tuloksesta. Vierasjoukkueen maalivahti ilmeisesti totesi, että siitä ottelusta ei kannata jättää itselleen yhtään muistoa joten minä painelin linja-autolla kotiin räväkän oranssin Montrealin maalivahdinmailan kanssa. Ainoa asia mitä jälkeenpäin olen miettinyt on se, että kuka tuo maalivahti mahtoikaan olla...
Tampere-cupissa suurinta huviani oli pyydellä mailoja venäläisjoukkueiden pelaajilta. Usein aika hyvälläkin menestyksellä - yllättävää kyllä! Menestykseni johtui siitä, että opiskelin koulussa pitkänä kielenä venäjää ja vaikken siitä osannut vasta kuin alkeet niin opettelemalla muutaman sopivan fraasin etukäteen ulkoa sai venäläispelaajilta sitten mukavasti mailoja. Tosin niiden mailojen laatu oli jopa pikkupojan mielestä aika heikko eikä niiden kanssa lähikentälle oikein edes kehdannut mennä höntsyilemään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti