Pääkallon panomiehiä

Salibandyjulkaisu Pääkallo on virittelemässä paluuta maailmankartalle. Juuri ennen edellisen kauden loppua Pääkallo lopetti toimintansa kuin seinään ilman sen kummempia selittelyitä, mutta viime aikoina on tiettyjä merkkejä come backista ollut havaittavissa. Jostain muistan lukeneeni, että sivut avattaisiin uudelleen syyskuun alussa.

Tänään silmään osui pieni yksityiskohta. Olen pitänyt jostain syystä Pääkallon RSS-feedin paikoillaan iGooglessa ja huomasin, että olivat ko. feediä päivittäneet.

Melko räväköillä jutuilla Pääkallo aikoo tulla takaisin markkinoille, sillä tarjolla näyttäisi olevan tarinaa mm. tappeluista ja seurojen sisäisistä kahnauksista. Lisäksi luvassa on tutkivaa journalismia, joka käsittelee MM-pelaajien osumatarkkuuttaa naisten parissa.

Jäämme mielenkiinnolla odottamaan!

Voiko tylsyyteen pitkästyä?

Tyttäreni valittavat välillä, että heillä on "pitkätylsää". Tällä he tarkoittavat, ettei ole yhtikäs mitään tekemistä ja elo on äärimmäisen pitkästyttävää.

Sanotaan, että kevät on kiekkoilijan aikaa. Kesä taas on kiekkoilijan lomaa. Ja se näkyy. Vaikka viime päivinä kiekkokirjoittelu on jonkin verran lisääntynyt, kiitos muutamien siirtojen sekä European Trophyn, tylsyys jatkuu vielä tovin.

Sama pätee NHL:n puolella. Kun kiivaimpana playoff-aikana seuraamiani podcasteja tuupattiin nettiin arviolta 4-5 tuntia päivässä, on määrä tällä hetkellä noin 20 minuutin luokkaa päivässä. Ja aiheina ovat mm. Mike Fisherin ja country-laulaja Carrie Underwoodin suhde, Aaron Romen tekstarianteeksipyyntö Nathan Hortonilta tai loputon spekulointi Sidney Crosbyn paluusta.

En ole elämässäni viettänyt yhtä intensiivistä kesää kiekkoilun suhteen. Tarkoituksella olen pitänyt itseni hereillä kiekkorintamalla seuraamalla ainakin jossain määrin varaustilaisuutta, kotimaisia siirtoja, NHL:n vapaiden agenttien markkinoita, rookie-leirejä, tutkimus- ja kehitysleiriä sekä tietysti European Trophy-turnausta. Jos vain siviilitöiltä ja perhekiireiltä ehdin, niin haaveisssa olisi tulevana sunnuntaina ajaa 40km päähän Mannheimiin katsomaan paikallisten kotkien ET-koitosta.

Mutta mitä tästä kaikesta seuraa? Siitä seuraa joko todella antoisa kiekkokausi, koska taustatyöt on tehty kunnolla tai sitten siitä seuraa armoton kiekkoähky viimeistään marraskuun koleissa keleissä joka johtaa siihen, että kiekko jää totaalisesti unholaan.

Ja kuten huomaatte, arvon lukijat, allekirjoittaneellakin on kovin vähän sanottavaa juuri nyt.

Aivovamma

Elokuun hiljaisuus antaa NHL-maailmassa hyvin tilaa pienillekin asioille. Suurin ja ainoa puheenaihe on tällä hetkellä eri pelaajien saamat aivovammat (tunnetaan myös harhaanjohtavalla nimellä aivotärähdys) ja näistä tietenkin merkittävimpänä supertähti Sidney Crosbyn tammikuussa saama vamma.



Tänä kesänä on kuitenkin kantautunut monia uutisia pelaajista kuten Paul Kariya sekä Dave Scatchard, jotka ovat joutuneet lopettamaan uransa ennenaikaisesti lukuisten aivovammojen takia. TSN:n haastattelussa Scatchard kuullosti melko väsyneeltä ja vaisulta, mutta koitti silti hakea valoisia puolia elämäänsä.

Samalla on myös muistutettu jo aiemmin aivovammojen vuoksi lopettaneista pelaajista kuten Eric Lindroosista sekä spekuloitu Rick Rypienin kuolemaan johtaneen sairauden kytköksistä aivovammoihin.

Keskustelua on käyty myös suojavarusteista, sekä kypäröiden parantamisesta että hartiasuojusten pehmentämisestä. Nykyiselläänhän hartiasuojukset ovat enemmän hyökkäysaseita kuin suojavarusteita. Toisaalta kypärä, olkoon minkälainen tahansa, auttaa estämään aivovamman syntyä vain rajallisesti. Aivovamma kun syntyy siitä että aivot osuvat pään sisällä kalloon. Kypärän ensisijainen tehtävä onkin suojata kalloa, ei niinkään aivoja.

Puhetta on ollut myös ns. sääntö 48:n muokkaamisesta. Tuossa NHL:n säännössähän on kyse pimeästä kulmasta tulleiden, päähän kohdistuneiden taklausten rankaisemisesta. Sääntöä haluttaisiin yleisesti muuttaa siten, että kaikki päähän kohdistuvat taklaukset olisivat rankaistavia. Muutospyrkimys on hyvä ja osoittaa, että asiaan ollaan vihdoinkin heräämässä myös liigan ja kurinpidon puolelta.

Vähemmälle huomiolle ovat jääneet tappeluiden seurauksena tulevat aivovammat, joskin näitäkin on sivuttu.

Kuitenkin se tärkein aivovammoja estävä tekijä tuntuu keskusteluista ison veden takana puuttuvan. Pelaajien keskinäinen kunnioitus. Puhutaan nopeutuneesta pelistä, fyysisemmästä pelistä, voimakkaammista pelaajista ja niin edelleen. Lopulta kuitenkin kyse on kanssaihmisen terveyden ja hyvinvoinnin kunnioittamisesta. Ei mistään muusta. Taklausta ei ole aivan pakko viedä täysillä loppuun, mikäli havaitsee kaverin pään olevan tulilinjalla. Kyynärpäätä ei ole pakko nostaa ylös.

Väitän, ettei yksikään kiekkoilija tööttäisi ketään kaukalon ulkopuolella päähän samalla tavalla. Miksi siis kaukalossa?

Palkkaa ja tasa-arvoa

Salibandykentille ei ole viime päivinä maajoukkuepelaajien puuhelmiä putoillut, sillä Ilta-Sanomien mukaan miesten maajoukkuepelaajat ovat menneet lakkoon.

Hiuspannat menivät solmuun kun liiton tarjoama palkkio ei pelaajien mielestä ollut riittävä korvaus menetetystä vapaa-ajasta. Ahteen mukaan pelaajille on tarjottu kausitasolla reilun 100 000 euron korvausta, joka siis pelaajaa kohtaan olisi noin 3000 euroa (olettaen, että maajoukkueringissä pyörii kauden aikana noin 30-40 pelaajaa). Jos oletetaan myös, että maajoukkue leireilee, matkustaa ja pelaa noin 30 päivänä vuodessa, niin päiväkorvaus olisi silloin noin 100 euroa per pelaaja. Jokainen voi itse olla sitten mitä mieltä tahansa siitä, onko korvaus kohtuullinen vai ei.

(EDIT: 25.8.2011 Ilta-Sanomat avasi summia tarkemmin. Melko tarkkaan tuossa yllä osasin kokonaisuuden kuitenkin päätellä.)

Itse asiassa kuitenkin salibandyliiton puheenjohtaja Matti Ahde veti esiin tasa-arvokortin. Ahteen mielestä sekä nais- että miespelaajille tulee maksaa samansuuruinen korvaus Suomi-paidassa edustamisesta ja tästä syystä rahaa ei ole kertakaikkiaan enempää jaossa.

Tähän korttiin on miesten maajoukkueen kieltämättä vaikea alkaa vastaankaan väittämään. Salibandyliitto ei ole sieltä varakkaimmasta päästä ja jo pitemmän aikaa salibandyssä on tehty työtä sen eteen, että niin nais- kuin miessalibandy olisivat samanarvoisessa asemassa. Tästä hyvänä esimerkkinä otettakoon tuomarijärjestelmä, joka on periaatteessa identtinen molempien sukupuolien korkeimmalla sarjatasolla. Lukuunottamatta tuomaripalkkioita, jotka ovat merkittävästi pienemmät naisten kuin miesten liigassa.

Olisi melkoinen jalkojen katkaisu näinä tasa-arvon aikoina miesten maajoukkuepelaajilta vaatia itselleen suurempaa korvausta mitä naisille maksetaan. Ja jos rahaa ei kertakaikkiaan ole enempää, niin liiton pitäisi alkaa pyörittämään touhua joko kreikkalaisittain tai Hiihtoliiton mallin mukaan. Ja näiden vaihtoehtojen lopputulokset tunnetaan.

Suosittelisin miesten maajoukkueen nyt vaihtavan hetkeksi mailan laskutikkuun. Jos ei kerran halu riitä edustaa Suomea pienemmällä korvauksella, niin sitten tehtävään täytyy valita muita. Taso luonnollisesti laskee, mutta se hinta siitä sitten täytyy taas toisaalta liiton maksaa.

Kokonaiskuvan kannalta tilanne on kuitenkin menossa parempaan suuntaan. Harrastajien, mediatilan ja sitä kautta sponsoreiden tuen sekä lipputulojen kasvaessa rahan määrä lajissa lisääntyy. Ja tuosta myös pelaajat saavat jatkossa osansa. Valitettavasti se ei nykyisiä pelaajia auta, mutta luultavasti jo seuraavaa sukupolvea. Ja ainahan lapset ovat isiään helpommalla päässeet.

Jano

Täällä vähän etelämmässä kesä pitää edelleen hyvin pintansa, mutta kiekkokauden alkuun edes paikalliset lämpöaallot eivät vaikuta.

Raptori kritisoi aikanaan S.K.A.H.-kappaleessaan silloista pääministeriämme siitä, että oli valinnut Suomeen kristillisen viinaministerin, Toimi Kankaanniemen. Historia toistaa tänäpäivänä itseään, sillä nykyhallituksessa viina-asioista päättää jälleen kristillinen viinaministeri Päivi Räsänen.

Tarinan alku syntyi kuitenkin jo pari viikkoa sitten, kun eläköityvä Helsingin apulaiskaupunginjohtaja Paula Kokkonen esitteli Helsingin Sanomissa ideoitaan ja ajatuksiaan siitä, miten helsinkiläiset saadaan raitistumaan. Kokkosen pääajatuksena oli kieltää alkoholimainonta kaupunkialueella ja heti toisena ideana oli kieltää kaljahanat kiekkomatseissa.

- Kaljahanat pois lätkämatseista. Tiedän, että tälle nauretaan. Mutta muistan ajan, kun puhuttiin tupakan poistamisesta kokoushuoneista. Silloinkin savun keskeltä ihmeteltiin, että mitä ihmeen horinaa, Kokkonen toteaa.

Viikkoa myöhemmin samalle apajalle saapui märehtimään sisäministeri Räsänen, joka vaati Ilta-Sanomissa oluttarjoilun kieltämistä jääkiekko-otteluissa.

- Jos viinimaa Italiassa jalkapallo-otteluissa alkoholitarjonta on kiellettyä, miksi meillä ei pystytä sulkemaan kaljahanoja lätkämatseissa? Räsänen kysyi.


Räsänen on, ihan aiheesta, huolissaan alkoholin käytön osittain aiheuttamista henkeen ja terveyteen kohdistuvista rikoksista. Sinällään siis lähtökohta on hyvä ja kannatettava.

Mutta silti. Ensinnäkin täytyy kysyä sekä Räsäseltä ja Kokkoselta, että monessako lätkämatsissa he kävivät viime kaudella? Tai että monessako lätkämatsissa he nauttivat olutta? Ja montako väkivallantekoa he pystyvät kertomaan tapahtuneen kiekko-ottelussa. Siis kaukalon ulkopuolella.

Olennaisinta tässä on kuitenkin se, että alkoholinkäytön takia yksikään ihminen ei ole jääkiekko-otteluissa menehtynyt ja vammojakin käsirysyissä on tullut vuosien aikana vain kouralliselle ihmisiä.

Moniko on kuollut tai vammautunut alkoholinkäytön seurauksena kotioloissa? Olennaisempaa olisikin saada ne hanat kiinni siellä kodeissa, mutta siihen sen paremmin Kokkosella kuin Räsäsellä ei sitten tulppaa tunnu löytyvän.

Kokkoselle pisteet siitä, että hän arvasi kommenttinsa naurattavan. Tosin ehkä vähän eri syistä.